Niin, jos tätä lukee joku sellainen, joka ei ole asiaan perehtynyt, niin selitetäänpä hieman. Pienikokoisempien rintojen sitomisessa (tarkoitan tällä jotain kokoluokkaa A-B) on siis se ongelma, että rinta pullistuu sen verran vähän ulospäin, ettei köysi pysy sen ympärillä. Vaikka yleensä väittäisin olevani kekseliäs, tuotti tämän asian ratkaiseminen päänvaivaa. Moni tekniikka olisi tarvinnut enemmän kuin kaksi kättä, eikä minulla niitä ole yleensä enempää kuin kaksi.
Sidontatarvikkeista ovat ohuemmat narut tähän parempia, sillä ne tarvitsevat vähemmän pinta-alaa kiinnitykseen. Materiaalina taas esimerkiksi luonnonkumilla on omat hyvät puolensa, sillä kuminauhat eivät nihkeinä luista pois paikoiltaan niin helposti. Kotikutoinen viritelmä, eli luonnonkumissa uitetut pellavanarut, olivat optimaaliset. Luonnonkumin tilalla voisi ihan yhtä hyvin käyttää vaikkapa silikonia, mikä on helpommin saatavilla jokaisesta rautakaupasta, ja soveltuu myös luonnonkumiallergikoille. Itse käytin luonnonkumia, kun sitä nyt sattui kaapista löytymään litrakaupalla. Ja nyt kaikki tietysti ihmettelevät, mitä ihmettä pervo muka tekee nestemäisellä luonnonkumilla? Koittakaas keksiä...
Kuitenkaan, en vielä näilläkään nikseillä onnistunut ratkaisemaan varsinaista pulmaani. Yllättäen ratkaisu löytyi jälleen kerran – mistäpäs muualtakaan, kuin netistä. Olin kyllä jossain vaiheessa miettinyt sellaisia rinnoille tarkoitettuja alipainepumppukuppeja tähän tarkoitukseen, mutta kun nämä kupit kun ovat yleensä tehty mahduttamaan aika isojakin utareita, ja niistä olisi luultavasti ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Varsinainen Ahaa-elämys syntyi, kun tajusin, että tässä omiaan olisi miehisempään käyttöön tarkoitettu penispumppu. Sellaisessa vakuumisylinterin halkaisija on jotain 6 sentin kieppeillä, eli kyseiseen tarkoitukseen aika passeli. Ei kun tilaus postiin ja testaamaan.
Heti alkuun huomasin, että iho on liukastettava ennen pumpun käyttöä. Puhdas iho on liian nihkeä imeytyäkseen tuubin sisälle, vaan jumittuu heti suuaukkoon, eikä liiku mihinkään voimakkaammin pumpatessakaan. Ratkaisu ongelmaan löytyi tavallisesta vesipohjaisesta liukkarista. Tämä siitäkin syystä, että tuo käyttämäni naru oli pinnoitettu lateksilla, joka taasen ei kestä rasvoja. Jälkikäteen tosin keksin vesipohjaisessa liukasteessa toisenkin hyödyn. Pumppauksen loputtua ylimääräisen liukasteen saa pyyhittyä pois, ja loput jäännökset kuivuvat hetkessä nihkeäksi pinnaksi, joka itse asiassa vain parantaa sidontanarun pysyvyyttä paikoillaan.
Vaikka koetilanteessa sitominen teki välillä hieman kipeää (narujen väliin nipistyvä iho), onnistui narun kieputus tiukalle kuitenkin varsin hyvin. Jännityksen kohotessa huippuunsa tyhjiöventtiiliä löysätessäni, arvailin pysyykö sidonta edelleen pumpun poistamisen jälkeenkin. Arvelin tilanteen olevan jokseenkin 50 – 50. Mutta paikallaan se kuitenkin pysyi. Tässäpä vinkki kaikille muille samaa asiaa pohtineille.
Klikkaa suuremmaksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti